Tapasin ihmisiä

Pekingiin tuli tänään talvi.

Joinakin vuosina ei sada lunta yhtään, mutta tänään, helmikuun lopussa, lunta on satanut aamusta iltaan. Ihmiset viilliintyvät ja ulos katsoessa on vaikea löytää sellaista henkilöä, joka ei ota kuvia. Lapset ovat tykänneet erityisesti. Koulusta tullessa heitä oli melko vaikeaa saada tulemaan ensin sisälle. Sekin onnistui, söimme nopeasti ja lähdimme takaisin ulos eeppisen lumisodan merkeissä, johon osallistui naapurin lapsia, minä ja muutama ayi (kiinaksi "täti"). Mäkeä laskettiin pahvilaatikolla ja ilman, kunnes kaikki olivat märkiä, vähän kylmissään ja valmiita lähtemään takaisin sisälle.

Puisia polkuja.

Puita ja ihmisiä.

Viime viikonloppuna tapasin uusia ihmisiä. Lauantaina pyöräilin erään kiinalaisen pojan kanssa ihmettelemään Pekingin keskustassa sijaitsevaa Houhai-järveä, jonka ympärillä on ensinnäkin todella hienot kävelyreitit, uskomattoman paljon ravintoloita ja pieniä puoteja, sekä näiden kaikkien vaikutuksesta myös tungokseen asti ihmisiä.

Jäätä ja roikkuvia puunoksia.

Marmoriaitaa, vanhoja taloja ja ravintoloita talojen sisällä.

Sunnuntaina lähdin samaan paikkaan, sillä kertaa metrolla, ja tapaamaan Pohjois-Amerikasta tullutta tyttöä. Järven kiertämisen ja yleisen harhailun jälkeen menimme syömään japanilaiseen pikaruokalaan, jossa ei ole mitään mäkkäriruokaa. Kulhossa oli riisiä, sianlihaa, höyrytettyjä kasviksia ja jotain hyvänmakuista kastiketta, Pepsin kanssa. Syömäpuikkoja unohtamatta, ja sitä kuinka vähän sellainen annos maksoi (3,50e). Täällä voisi helposti tulla hulluksi ihan vain siitä, miten mukavaa on ostaa kaikkea kuluttamatta hirveästi rahaa.

Nimettömäksi jäänyt torni.

Tuntuu, että muuttuu elävämmäksi kun on tavannut ihmisiä, joiden kanssa voi viettää aikaa ja joiden kanssa voi kokea asioita sen sijaan että kokisi ne yksin. Toivottavasti tämän puolen vuoden aikana edessä on vielä monia kohtaamisia.

Heivain!

Ps. Oloni Krumina on onnellisesti päättynyt.