Tapasin ihmisiä

Pekingiin tuli tänään talvi.

Joinakin vuosina ei sada lunta yhtään, mutta tänään, helmikuun lopussa, lunta on satanut aamusta iltaan. Ihmiset viilliintyvät ja ulos katsoessa on vaikea löytää sellaista henkilöä, joka ei ota kuvia. Lapset ovat tykänneet erityisesti. Koulusta tullessa heitä oli melko vaikeaa saada tulemaan ensin sisälle. Sekin onnistui, söimme nopeasti ja lähdimme takaisin ulos eeppisen lumisodan merkeissä, johon osallistui naapurin lapsia, minä ja muutama ayi (kiinaksi "täti"). Mäkeä laskettiin pahvilaatikolla ja ilman, kunnes kaikki olivat märkiä, vähän kylmissään ja valmiita lähtemään takaisin sisälle.

Puisia polkuja.

Puita ja ihmisiä.

Viime viikonloppuna tapasin uusia ihmisiä. Lauantaina pyöräilin erään kiinalaisen pojan kanssa ihmettelemään Pekingin keskustassa sijaitsevaa Houhai-järveä, jonka ympärillä on ensinnäkin todella hienot kävelyreitit, uskomattoman paljon ravintoloita ja pieniä puoteja, sekä näiden kaikkien vaikutuksesta myös tungokseen asti ihmisiä.

Jäätä ja roikkuvia puunoksia.

Marmoriaitaa, vanhoja taloja ja ravintoloita talojen sisällä.

Sunnuntaina lähdin samaan paikkaan, sillä kertaa metrolla, ja tapaamaan Pohjois-Amerikasta tullutta tyttöä. Järven kiertämisen ja yleisen harhailun jälkeen menimme syömään japanilaiseen pikaruokalaan, jossa ei ole mitään mäkkäriruokaa. Kulhossa oli riisiä, sianlihaa, höyrytettyjä kasviksia ja jotain hyvänmakuista kastiketta, Pepsin kanssa. Syömäpuikkoja unohtamatta, ja sitä kuinka vähän sellainen annos maksoi (3,50e). Täällä voisi helposti tulla hulluksi ihan vain siitä, miten mukavaa on ostaa kaikkea kuluttamatta hirveästi rahaa.

Nimettömäksi jäänyt torni.

Tuntuu, että muuttuu elävämmäksi kun on tavannut ihmisiä, joiden kanssa voi viettää aikaa ja joiden kanssa voi kokea asioita sen sijaan että kokisi ne yksin. Toivottavasti tämän puolen vuoden aikana edessä on vielä monia kohtaamisia.

Heivain!

Ps. Oloni Krumina on onnellisesti päättynyt.

Perfektionisti ja menetetyt ääkköset

Työviikko on takana, ja toinen edessä. Kotona Suomessa kotitöiden tekeminen ei aina ole niin hauskaa (vai pitäisikö sanoa, että se on erittäin harvoin hauskaa), koska aina olisi jotain muuta kiinnostavampaa tekemistä. Täällä oloon kuuluu erilainen asennoituminen, ja yllätyksekseni olen huomannut nauttivani näistä päivittäisistä rutiineista. Ennen lasten tuloa koulusta minulla on muutama tunti aikaa itsekseni tiskata, siivota ja järjestellä taloa sekä tehdä ruoka. Lasten kanssa on joka päivä sama aikataulu, joka helpottaa ja selkeyttää päivärytmiä. Erityisesti pidän siitä, kun saan lähes joka päivä pestä, kuoria ja pilkkoa suuren määrän hedelmiä ja vihanneksia purkkeihin. Siinä on jotain mahdottoman tyydyttävää ja perfektionistin mieltä ylentävää.

Siltoja.

Sain uuden puhelimen ja kiinalaisen numeron. Aluksi ajattelin käyttää puhelinta vain Kiinassa oloaikanani, koska olin varsin tyytyväinen edelliseen (huolimatta siitä, että uusi puhelin on oikeasti Uusi ja kamerallakin saa häkellyttävän hyviä kuvia), mutta vajaat neljä vuotta palvellut Samsungini päätti sopivasti seota uuden Xiaomin toisena hallussapitopäivänä. Niinpä totesin, että on aivan hullua käyttää uutta mahdottoman hienoa puhelinta vain puolen vuoden ajan ja laittaa se sitten eteenpäin. Tarkemmin ajatellen ihmettelen, miksi ylipäätänsä ajattelin sitä. Kiinassa kaikki ostavat aina uuden puhelimen. Ketään ei kiinnostaisi käytetty, vaikka se olisi miten hyvässä kunnossa. Sitä paitsi uuteen laitteeseen saa kaksi sim-korttia samaan aikaan, joten voin käyttää Suomen ja Kiinan numeroita yhtäaikaa.

Ei mitään hyvää ilman huonoa. Menetin ään ja öön pisteet suomalaisen näppäimistön myötä ja viestejä kirjoittaessani kuulostan Viktor Krumilta. Latasin muutaman suominäppäimistö-sovelluksen, mutta ensimmäinen pyysi lupaa lukea kaikki tiedot mitä kirjoittaisin, mukaan lukien salasanat ja luottokorttien tiedot, joten poistin sen saman tien. Kaksi muuta sovellusta eivät toimineet, ja loput ladattavat eivät olleet tarpeeksi hyviä. Taidan pysytellä Krumina vielä vähän aikaa.

Kiinalaisen numeron ansiosta minulle tulee joka päivä viestejä, joista en ymmärrä mitään. Tarkistin muutaman ensimmäisen viestin kääntäjän avulla ja onnekseni ne olivat vain uutisia tai mainoksia. Sen sijaan välillä joku sovellus (ehkä) pyytää (ehkä) lupaa johonkin kiinaksi, alla on kaksi vaihtoehtoa joista toinen pitää valita. Eteenpäin ei pääse ennen kuin on valinnut. Mitäs sitten?

Varmastikin joku Suuri Viisas.

Kävin eilen tutustumassa lähiympäristöön kävellen. Tuntui erilaiselta olla ensimmäistä kertaa kaduilla yksin. Kaverin kanssa kiinalaisten uteliaat katseet naurattavat, mutta yksin se tuntuu ihan vähän kiusalliselta. Ei voi vain kadota ihmisvilinään.

Joen vesi on hassua: se näyttää kirkkaalta, mutta siinä on outo mustanvihreä väri, jonka läpi ei kykene näkemään mitään. Joen varret ovat hassuja: täynnä tuoleja, sohvia ja pikkupöytiä, joiden ääreen lähistön vanhat ihmiset kokoontuvat pelaamaan korttia.

Tämä tunne oli hassu: kävin kaupassa ostamassa Pockyja ja vaniljaleivoksia, tulin ulos heilutellen tavallista muovipussia käytyäni hetkeä aikaisemmin riemastuttavan ystävällistä elekielikeskustelua myyjän kanssa, katselin ympärilläni olevaa vilinää ja ajattelin, miten hienoa oli olla siinä. Melkein itketti. Se on varmaan sitä kulttuurishokkia.

Koko viikon on tuuli ollut niin voimakas, ettei minkäänlaisia pilviä ole näkynyt. Tänään aurinko vielä paistaa, mutta kauimmaiset kerrostalot ovat jo vähän harmaan savusumun peitossa, joka näkyy taas saapuvan. Luulen savusumun johtuvan osittain myös eilisistä raketeista. Oli kiinalaisen uudenvuoden viimeinen päivä (niin kuin aikaisemmin totesin), ja valtavasti ihmisiä innostui räjäyttelemään ilotulituksia. Heille ei riittänyt pelkästään ilta, milloin olisi näkynytkin jotain, vaan koko päivän kuului joka puolelta pamauksia, joka vain yltyi iltaa kohden.

Tällaisia täällä sisällä on. Olen ladannut kännykkääni saman sovelluksen,
joka näyttää ilmanlaadun tietyssä paikassa. Sovellus näyttää monen Suomen
kaupungin saastetilanteen. Kuvasta näkee, että Pekingissä on ollut aika
puhdas ilma tällä viikolla. Jos saastetaso nousee korkeaksi, väri muuttuu
vihreästä keltaiseksi, oranssiksi, punaiseksi ja violetiksi. Oranssin myötä
tulee kehotus riskiryhmille käyttää hengityssuojainta ja siitä eteenpäin kaikille.

Kirsikkapuut ovat tärkeä juttu kiinalaisena uutena vuotena. Tänä vuonna
uusivuosi on niin aikaisessa, ettei kirsikankukat ole ehtineet puhjeta,
joten aika monessa paikassa puut on koristeltu tekokukin.

Hyvää sunnuntaita!

Yhdeksäs kerros ja oopperaa Hiilikukkulalla

Neljä päivää tuntuu liian lyhyeltä ajalta verrattuna siihen, mitä olen niiden neljän viime päivän aikana kokenut. Ensiksi voin vähän hämmästyneenä todeta, että aikaerosta selviäminen ei vienyt edes kahta päivää: saavuin Pekingiin noin kahdeksan aikaan aamulla, ja huolimatta siitä, että silloin olisi ollut aika mennä nukkumaan Suomessa, valvoin koko päivän ja nukahdin uskomattoman väsyneenä seuraavana iltana. Koko ensimmäinen päivä meni jonkinlaisessa sumussa, ja oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Tutustuin perheen lapsiin hyvin, eikä siihen paljon tarvittu, koska lapset käyttäytyivät kuin olisin vanha tuttu.

Ensivaikutelma Pekingistä oli aivan erilainen kuin olin ajatellut. Mielikuvissa kaupunki oli näyttäytynyt stereotyyppisenä aasialaisena miljoonakaupunkina pilvenpiirtäjineen. Saavuin lentoasemalle, ja huomasin päätyneeni jättiläismäiseen tyhjään terminaaliin, jossa ei ollut muita kuin me, jotka olimme suoraan Helsingistä tulleet. Yhdellä raiteella kulkeva juna vei meidät toiseen terminaaliin, jossa olikin jo suuren maailman tuntua. Perheen isä ja yksi lapsista olivat tulleet minua vastaan. Matkalla kohti Pekingin keskustaa maisemat näyttivät odottamattoman oudoilta; oli kuin olisimme ajaneet keskellä maaseutua, jossa harvakseltaan kohosi monikymmenkerroksisia rakennuksia, siitä huolimatta, että olimme vain muutaman kilometrin päässä keskustasta. Lähempänä keskustaa en ollut varautunut näkemään niin paljon matalia rakennuksia.

Kaikkialla leijui usvaa, jonka vuoksi oli mahdoton nähdä kovin kauas. Ei mennyt pitkään kun tajusin sen olevan sitä surullisenkuuluisaa savusumua, jota olen uutiskuvissa nähnyt. Koska on talviaika, puissakaan ei näkynyt lehtiä, eikä nurmikko vihertänyt, joten maisema oli suurimmaksi osaksi harmahtavanruskeaa massaa. Silti tieto siitä, että oli vihdoin uudessa maassa, sai mielen korkeaksi.

Savusumua ja vastapäiset kerrostalot.

Toisen päivän aamuna en saanut nukkua pitkään, vaan lähdin perheen äidin kanssa terveystarkastukseen kaupungin toiselle puolelle. Mainittavan arvoista siinä oli se, miten nopeasti se oli hoidettu. Minulta tarkastettiin näkö, kuulo, paino, pituus ja sydänkäyrä, sekä otettiin verikoe ja tutkittiin ultraäänellä sisäelimiä. Kävin röntgenissäkin, eivätkä ne kaikki vieneet kuin kymmenisen minuuttia. Jokaisen homman hoiti eri henkilö, ja minua kiidätettiin huoneesta toiseen kiinan kielen säestyksellä. Myöhemmin saimme kuulla ripeyden johtuvan siitä, että tavallisesti ruuhkaisempana päivänä lääkärit tarkastuttavat viisisataa henkilöä muutaman tunnin aikana. Minun lisäkseni paikalla oli yhden käden sormilla laskettava määrä ihmisiä, koska nyt on vielä kiinalainen uusivuosi.

Kävimme rekisteröimässä minut poliisille ja hankkimassa kiinan puhelinnumeron. Puolenpäivän aikoihin lähdin tapaamaan suomesta tullutta tyttöä, joka oli kolmen viikon lomalla Pekingissä. Vietimme koko päivän yhdessä kierrellen kuuluisissa paikoissa, kuten Taivaallisen rauhan aukiolla ja Kielletyn kaupungin lähistöllä, sekä yhdellä kapealla ruokakujalla, joka koko ihmismäärään verrattuna ei varmasti täyttäisi suomalaisia turvallisuuskriteerejä. Siellä myytiin muun muassa friteerattuja skorpioneja, heinäsirkkoja, meritähtiä, kahdenkymmenen sentin pituisia tuhatjalkaisia, kokonaisia paistettuja pikkulintuja päineen, ja vähän vähemmän epäilyttävää suuhunpantavaa kuten kevätrullia ja paahdettuja kastanjoita. Kojuista tulevat tuoksut olivat huumaavia, kuin myös viemäristä nousevat.

Illalla saapui tuuli, joka puhalsi saastepilvet pois niin, että saatoin nähdä tähdet. Seuraavana aamuna avatessani verhot sininen pilvetön taivas ja kaukaiset kerrostalot toivottivat hyvät huomenet. Ero edellisen päivän näköalaan oli huima.

Sininen taivas!

Sunnuntai kului samanlaisena siltä osalta, että vietin jälleen aikaa suomalaisen tytön kanssa. Meistä oli tullut jo hyvät kaverit! Päivän pääkohteena oli Hiilikukkula, Jingshan, jonka päältä avautui uskomattoman avarat maisemat Kiellettyyn kaupunkiin ja joka puolelle Pekingiä aina ympäröiville vuorille asti. Korkeimmalle kohdalle oli rakennettu temppelintapainen sisällään varsin vaikuttava kultainen buddha-patsas, jonka ympärillä myytiin jääkaappimagneetteja, suitsuketta ja puhemiehen kuvia.

Kielletty kaupunki.

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä jokapuolella.

Pekingin korkeimmat pilvenpiirtäjät.

Kielletyn kaupungin "takapihan" portti.

Eläkeläisillä on tapana kokoontua suurin joukoin Hiilikukkulalle laulamaan. Näin kuulin perheen äidiltä, eikä paikan päällä ollut vaikea seurata ääntä. Riemastuttavaa! Siinä oli jotain yhteisöllistä: pysähtyä kuuntelemaan viisikymmenpäistä eläkeläisten joukkoa, jotka haitarin säestyksellä lauloivat oopperaa; jatkaa matkaa seuraavan ryhmän luokse, jotka puolestaan lauloivat kansanlauluja. Siellä kukkulalla puiden keskellä sinisen taivaan alla ei olisi uskonut olevansa keskellä Pekingiä. Liikenteen meluakaan ei kuullut.

Hienoja, hassuja ja erikoisia asioita:

Huone. Parisänky ja melkein seinän kokoinen ikkuna, josta voi illalla katsella kerrostalojen valoja, ja aamulla ihastella maisemaa muuten vaan, yhdeksännestä kerroksesta. Tuntuu kuin olisi hotellihuoneessa!

Huone!

Ilotulitukset. Kiinalainen uusivuosi jatkuu vielä tämän viikon lauantaihin asti, ja joka ilta näkyy räiskettä. Lauantaina on kuuleman mukaan luvassa kaikista mahtavimmat. Eivätkä nämä ole mitä tahansa: ilotulitukset ovat sentään kiinalainen keksintö!

Ihmiset. Kiinalaiset ovat avoimia ja uteliaita, ja tulevat juttelemaan helposti. Tosin välillä on erittäin hankalaa ymmärtää mitään, jos toinen puhuu kiinaa. Varoituksen sana: Taivaallisen rauhan aukiolla muutama kiinalainen tuli kysymään meiltä, että saisivatko he ottaa kuvan meidän kanssa. Suostuimme, ja hetken päästä huomasimme kymmenien kiinalaisten jonottavan kuvaamaan meitä. Minä en voinut olla nauramatta tilanteelle. Käsittämätöntä! He ovat niitä maalta tulleita, jotka eivät ikipäivänä ole nähnyt elävää ulkomaalaista. Mietin, että tuntuukohan julkisuuden henkilöistä samalta. Sellainen huomio imartelee. Toisaalta joukossa oli niitäkin, jotka vain seurasivat joka paikkaan toisen kulkiessa muka huomaamatta vierellä ja toisen kulkiessa edellä näpsien muka huomaamatta kuvia. Olisivat edes kysyneet suoraan.

Ruoka. Tarvitseeko edes sanoa mitään. Nam nam.

Tavallinen aamupala ei täällä tunnu kovin tavalliselta. Paistettuja kananmunia,
suolattua merilevää ja kiinalaisia nyyttejä etikan kanssa.

Korealaisen ravintolan antimia.

Raha. Sen lisäksi, että rahojen graafinen ilme on tällaisen ulkomaalaisen silmissä hieno, niitä ei tarvitse edes kuluttaa paljon! Pääsymaksu Hiilikukkulalle oli 1 yuan, joka on noin neljätoista senttiä. Ravintoloissa annos, joka Suomessa voisi maksaa 15 euroa tai enemmän, maksoi 23 yuania, joka on 3,15e. Metromatka maksaa parikymmentä senttiä, taksin alkuhinta on kaksi euroa.

Ei niin mukavia asioita:

Flunssa. Mistä se oikein alkoi? Toisena päivänä oli vähän kurkku kipeänä, mutta ajattelin sen johtuvan savusumusta, joka tuntui hiekkaiselta hengittää. Nyt on pää niin kipeä ja tukossa, että tekisi mieli vain maata sängyssä koko päivä, mutta velvollisuudet kutsuvat.

Sisäilma. Se on kuivaa. Tuulettimet puhaltavat ja puhdistavat ilmaa, että sitä olisi hyvä hengittää, mutta samalla se kuivattaa käsien ihon niin, että jatkuvasti pitää rasvata.

Siinä taisikin jo olla tarpeeksi pitkä selostus ensimmäisistä päivistä.

Zàijiàn!