Paikallisia norsuja

Hyvät ystävät ja kylänmiehet.

Kerron teille tarinan. Tarina kertoo tytöstä, jonka ikää en tarkasti muista, mutta joka tapauksessa kyseessä oleva tyttö oli monia vuosia nuorempi kuin minä nyt. Tyttö kävi ala-asteensa punaisessa, aika mukavassa tiilirakennuksessa, ja siellä hän myös ensimmäistä kertaa elämässään kuuli kerrottavan Kielletystä kaupungista. Kyseisestä paikasta oli oppikirjassa varmasti enemmän tietoa kuin mitä jäi tämän tytön päähän.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyseinen tyttö siis olin minä, ja jostain syystä ne kaksi asiaa, jotka jäivät päähäni, olivat: 1. Kielletty kaupunki on Kiinassa, ja 2. Vain Kiinan kansalaiset saavat mennä Kiellettyyn kaupunkiin. Hassua, sillä jälkimmäinen ei ole edes totta. Sain vasta muutama kuukausi sitten tietää, että olen elänyt pimennossa kaikki nämä vuodet siitä kohtalokkaasta ala-asteen päivästä lähtien.

Onneksi järkytys ei ollut kovin suuri, ja nyt voin jo onnellisesti todeta käyneeni tuossa kuuluisassa paikassa (joka on myös varsin vanha). Haluan mainita, että päivä ei ollut kaikkein miellyttävin Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolella kävelemiseen: oli +37 astetta, ja sellaisessa säässä onnistuu hikoilemaan vaikka seisoisi liikkumatta varjossa (puhun kokemuksesta). Muuta ei varmaan tarvitse sanoa.

Pääsisäänkäynti, leijonapatsas, Kiinan lippu ja puhemiehen kuva.

Kuumuudesta ja kaikesta siitä hien vuodattamisesta huolimatta museopalatsiin tutustuminen oli hieno kokemus (sieltä sai jäätelöäkin, joka ehti sulaa ennen kuin sain syötyä sen loppuun). Erityisen paljon pidin alueen pohjoisosassa sijaitsevasta keisarillisesta puutarhasta, jonka keskellä oli Keisarillisen rauhan paviljonki.

Tätä käytävää pitkin kävellään sisälle Kiellettyyn
kaupunkiin.

Yksi sisäpihoista.

Ihmisiä ja portaita.

On Rauhan ja pitkäikäisyyden palatsi, Ylimmän harmonian portti, Taivaallisen puhtauden halli sekä Hengenravinnon palatsi. On siellä kaksi Kukkaporttiakin. Kielletyn kaupungin rakennuksilla on mielenkiintoisia nimiä.

Muurien välinen käytävä.

Keisarillisen puutarhan rakennus.

Olen täällä huomannut ihmisissä samanlaisia piirteitä kuin ollessani Berliinissä. Tilanteet ovat olleet tällaisia: minä olen tullut ensimmäistä kertaa elämässäni uuteen isoon kaupunkiin, ja minulla on tiettyjä paikkoja, joissa haluan käydä, tai asioita, joita haluan kokea. Innoissani kerron aikomuksistani kaikille vähänkin läheisimmille tuttaville, mutta jostain syystä muutamat heistä ovat aina osanneet lannistaa tunnelmaa tehokkaasti. "It's not that great place." "Ah, but it was disappointment." "I don't like it."

Tarvitseeko sitä sanoa ääneen?!

Muutama viikko takaperin kävin Pekingin eläintarhassa. Odotin mielenkiinnolla muun muassa pandojen näkemistä, mutta eikö vain yksi tuttavistani tullut kertomaan millainen pettymys koko paikka oli ollut. Aluksi hairahduin miettimään, onkohan se sittenkään niin hieno elämys. Jälkeenpäin, eläintarhakäynnin ollessa jo takana, ihmettelin, millaisia odotuksia tällä ihmisellä oli oikein ollut, jos Pekingin eläintarha oli pettymys?

Sisäänkäynti eläintarhaan. Siellä ei näkynyt lohikäärmeitä.

Minä lähdin eläintarhaan, koska odotin näkeväni eläimiä ja saavani kävellä rauhassa ympäriinsä kauniina, lämpimänä päivänä. Oli oikein kaunis päivä, kävelin ympäriinsä monta tuntia, näin eläimiä, joita en ole ikinä ennen nähnyt, ja ostin muutaman jäätelönkin.

Bambua!

Tapasin lapsuuteni lempieläimen.

Käytiin kaverin kanssa kahvilla.

Paikallinen norsu.

Pekingin eläintarha ei ollut pettymys. Pyrin siihen, ettei minun tarvitsisi ikinä lannistaa ketään ensikertalaista kertomalla miten huono joku asia on. Ehkä se toinen tykkääkin siitä.

Zàjiàn, ihmiset!