Kuinka paljon jättää tilaa katsojan tulkinnalle

Lupasin edellisellä kerralla kertoa tarkemmin siitä, miten näyttely sujui. Siitä on nyt kulunut muutama kuukausi, eikä tapahtumat ole enää tuoreina mielessä. Hassua ajatella, miten näyttelyyn valmistautuminen tuntui niin suurelta, erikoiselta ja ylitsepääsemättömältä, mutta nyt jälkeenpäin varsin pieneltä.

Camera Stylo

Näyttelyn avajaiset oli täynnä odottamattomia ja henkeänostattavia kohtaamisia ja keskusteluita, ehdottomasti koko jutun kohokohta! Kaikki muu kallistui enemmän stressin ja turhan huolehtimisen puolelle. Paikan päälle perjantai-iltana 13. marraskuuta saapui kourallinen vieraita, joiden joukossa suureksi iloksi monia tuttuja kasvoja. En ollut valmistanut etukäteen puhetta, mutta olin kirjoittanut muutamia ajatuksia ylös, joista sain ainekset puhua varttitunnin ajan. Loppujen lopuksi omista töistä on melko vaivatonta kertoa.

Minä ja mun jutut

Ihmisiä ja tauluja

Olin etukäteen miettinyt miten paljon olen valmis kertomaan henkilökohtaisia tarinoita töistä, ja miten kuulijat siihen suhtautuvat. Miten paljon kannattaa kertoa ajatuksista työn taustalla ja miten paljon jättää tilaa katsojan omalle tulkinnalle. Päädyin puhumaan avoimesti. Tuntui vähän hirvittävältä paljastaa itsestään niin paljon, mutta sain hyvää palautetta. Eräs vieras kertoi, että oli virkistävää kuulla niin paljon töistä. Monissa näyttelyissä töiden tarkoitus jätetään hyvinkin avoimeksi ja katsojan omalle tulkinnalle kuvasta on jätetty runsaasti tilaa.

Puheen jälkeen siirryimme huoneeseen, jonne työt oli ripustettu. Camera Stylossa seinillä on valmiina koukut, joiden paikkoja ei voi muuttaa seinämateriaalin vuoksi. Töiden sommitellussa oli ripustusvaiheessa ongelmia, joihin ei löytynyt muuta ratkaisua kuin sietää tilanne. Korkealla olevat koukut oli selvästi tarkoitettu isokokoisemmille töille ja vain hongankolistajat välttyivät katsomasta töitä kaula kenossa. Siitä huolimatta näyttelyn myöhempi vaihe sujui hienosti! Camera Stylon henkilökunta oli pyynnöstäni valmistanut glögiä tarjoiltavaksi vieraille. Olin myös tuonut aiemmista töistä teetettyjä printtikortteja, joita vieraat saivat viedä mukanaan muistoksi.

Tauluja ja valoja

Lisää tauluja ja hassusti kohdistettuja valoja.

Printtejä, kukkia, glögiä. Kaikki
kohdallaan.

Avajaisilta vierähti muutamassa tunnissa. Myöhemmin lisää ihmisiä saapui, töistä kyseltiin, kävin mielenkiintoisia keskusteluita, töitä ostettiin, hymyilin leveästi ja kerroin lisää, otettiin valokuvia ja hymyilin lisää. Seisoin siellä oman maailmani keskipisteessä ihmisten ympäröimänä ja yritin muistaa siemaista glögiä välillä ennen kuin se viilenisi. Sosiaalisen maskin asettaminen ylle auttaa minua hymyilemään ja puhumaan fiksusti näissä tilanteissa. Nauramaan oikeissa kohdissa ja heiluttamaan käsiä elävästi. Se vetää verhon niin hermostuneisuuden, itsekriittisten ajatusten kuin kurkussa olevien palojenkin eteen. 

Pekingin ystäviä samassa kuvassa.

Sosiaalinen maski on kuin kännykän eniten akkua kuluttava sovellus. Yhdentoista aikaan lähdin kahden kaverin kanssa kävelemään kotiin ja sisäinen akkuni välähteli punaisena. Kävellessä tuntui, että kävin ylikierroksilla uupumuksesta huolimatta. Samaan aikaan tuntui mahtavalta, helpottuneelta, innostuneelta, kamalalta ja väsyneeltä. Negatiiviset tunteet vain kasvoivat kunnes sain vihdoin unta aamuyöllä kolmelta. Ne olivat onneksi seuraavana aamuna kadonneet ja jäljelle jäi vain positiiviset tuntemukset.

Minä ja kukat. Kiitos ja kumarrus.

Sanoin tämän kirjoituksen alussa, ettei avajaiset ole enää niin tuoreessa muistissa, mutta toisaalta nyt jälkikäteen kirjoittaessa olen saanut etäisyyttä näyttelyn aikaiseen hälinään, mikä vaikuttaa olevan ihan hyvä asia. Voin tarkastella muutaman kuukauden takaisia tapahtumia hieman muuttuneesta näkökulmasta.

Vuodenvaihde sai minut ajattelemaan edellistä vuotta. Huolimatta pandemiasta ja sen aiheuttamista vaikeuksista vuosi 2020 antoi minulle odottamattomia kokemuksia, kuten ensimmäisen oman näyttelyn. En ole varma, olisiko se tapahtunut ilman tätä erikoistilannetta. Ainakin se olisi ollut hyvin erilainen.

Toivon kaikkea hyvää teille uutena vuotena 2021! Hyvästi (oikein hyvästi), seuraavaan kertaan.

Hölynpölyä ja miljoona porrasta

Marraskuu. Kylmyys tuli yhtäkkiä. Muutama viikko sitten soitin videopuhelun kotiväelle ja taisin mainita siinä syksyn värejä katsellessa kännykän näytöltä, että täällä Kiinassakin on nyt viileämpi: vain 20 astetta. Välisäästä ei ehtinyt nauttia kauan. Eilen pyöräilin kuoroharjoituksiin, enkä osannut varautua jäätävään tuuleen, joka puhalsi vastaan. Myöhemmin kotiin palatessa maassa oli huurretta.

Aloitin kuoron! Puolentoista vuoden tauon jälkeen pääsin vihdoin laulamaan. Aiemmin tänä syksynä kävin telttailemassa Pekingin pohjoispuolella vuorilla. Tutustuin leiriytymisalueella venäläiseen naiseen, joka kertoi laulavansa saksalaisessa kuorossa. Koronan vuoksi kuoro oli ollut tauolla kevään, mutta meillä oli mahdollisuus aloittaa kokoontuminen kolme viikkoa sitten.

Kuorotoiminta helpottaa koti-ikävää. Nyt vuoden loppupuolella kuorokansio on täynnä saksalaisia joululauluja. Niitä samoja, joita kotona joulunaikaan lauletaan suomeksi.

Tuleva joulu ei ole ensimmäinen, jonka vietän ulkomailla, mutta ensimmäistä kertaa en pääse viettämään sitä oman perheen kanssa. Viime jouluna olin perheen ja sukulaisten kanssa Kanarialla. Vaikka jouluaatto kului epäjoulumaisesti meressä uidessa ja rannalla uimapuvussa jouluateriaa syödessä, ympärillä oli läheiset ihmiset. Kiina-joulu puitteissaan muistuttaa enemmän tuttua joulua kotona: on joulukuusi, joululaulut, kylmää ja pimeää ulkona ja jouluateria nautitaan ihan vaatteet päällä. Mutta ne ihmiset, joiden kanssa tahtoisi sitä juhlaa viettää, ovat kaukana Suomessa. Kaikki on kummallista tänä vuonna.

Tutustutin kiinalaista kaveriani suomalaisen joulun perinteisiin. Pikkujouluviikonloppuna meillä oli Ikean glögiä, pipareita muistuttavia keksejä, omenoita, appelsiineja, yksi kissa ja Jouluradio.fi. Viime aikoina meillä on ollut tapana kääntää suomalaisia ja kiinalaisia runoja tai laulunsanoja englanniksi ja jakaa niitä toisillemme. Radiosta kuului Sylvian joululaulu ja kun kerroin sanojen merkityksestä, huomasin, miten hyvin ne sopivat tähän tilanteeseen.

Tiedättekö, mikä on hyvä keino saada inspiraatiota piirtää ja maalata? Varsinkin, kun moneen kuukauteen on tuskin jaksanut tarttua kynään ja piirtää yhtä viivaa. Vastaus: näyttely!

Ottakaa nyt mukava asento ja teekuppi tai kahvia suun ulottuville. Tarina menee näin: Olipa kerran minä. Minulla oli yksi kiinalainen taidekaveri, jonka kanssa me satunnaisesti menimme jonnekin muualle piirtämään kodin sijasta. Eräänä viikonloppuna päädyimme hutongin laidalla olevaan kahvilaan, jossa oli kaksi kerrosta, kattoterassi, mosaiikkipäällysteisiä pöytiä, yksi huone ilman ikkunoita ja yksi huone ihanilla isoilla ikkuinoilla, jotka päästävät juuri sopivasti valoa sisään. Siellä oli myös hyvää kahvia, vaikka en juo kahvia. Tykästyin siihen paikkaan niin paljon, että menin sinne välillä yksinkin piirtämään. Kerran piirsin kuvan kahvilasta ja julkaisin sen Instagramissa. Muutamaa päivää myöhemmin sain yllättävän viestin: kahvilan omistaja oli nähnyt piirustukseni ja tykkäsi siitä ja tiedusteli, haluaisinko pitää näyttelyn kahvilassa. Jo vain! Tuosta päivästä lähtien olen ollut samaan aikaan innostunut, stressaantunut ja erittäin työteliäs. Sain yhtäkkiä motivaatiota piirtää aina kun minulla on vapaata aikaa. Tuntuu hyvältä. Suunnittelin julisteen ja kirjoitin filosofista hölynpölyä näyttelyn esittelyyn. Kävin katsomassa taulunkehyksiä ja piirrän huimaa vauhtia uusia kuvia, jotka ovat pölyttyneet mielessäni kuukausia. Sen pituinen se.

Tarina ei oikeasti pääty tähän. Näyttelyn avajaiset on 13. marraskuuta ja olette kaikki tervetulleita olemaan hengessä mukana. Jatkoa seuraa.

Camera Stylo -kahvila, jossa pidän
näyttelyn

Minun piti jo kauan sitten kertoa hienosta vaellusreissusta, joka tapahtui syyskuussa. Suomalainen, malesialainen ja korealainen menivät vaeltamaan Keltaisille vuorille. Niille vuorille, joita vuosisatojen ajan on kuvattu perinteisessä kiinalaisessa taiteessa. Pystysuoria kallioita, kiehkuraista sumua ja käppyräisiä mäntyjä. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta ajattelin sen olevan jotain samanlaista, kuin suomalainen käsitys vaelluksesta. Unohdin, että olen Kiinassa ja täällä asiat ovat toisin. "Vaellusreitit" vuorilla olivat portaita, portaita, portaita. Lisää portaita, tietysti! Kuinka muuten lähes pystysuorilla kallioilla pääsisi eteenpäin ilman kiipeilyvälineitä? Kuinka muuten rouva Wang Shanghaista pääsisi kiipeämään korkokengissä ylös näkemään niitä kuuluisia maisemia? Tositarina, vaikka kyseisen naisen nimi ei ehkä ollut Wang. (Wang on Virtasen tai Korhosen kiinalainen vastine, toim. huom.)

Neljän päivän reissu. Matkustimme ensin luotijunalla Pekingistä Huangshaniin noin 1300km. Kävimme Hongcunin muinaisessa kylässä, jossa yövyimme ensimmäisen yön. 

Hongcun

Söimme näitä. Mitä lie.

Aamulla kuuden aikaan

Kylän keskellä olevassa altaassa peseytyy
yhtä lailla vihannekset...

...kuin myös pyykit.

Toisena aamuna ajoimme taksilla tunnin matkan vuorten juurelle, mistä lähti kaapelihissi vuoren huipulle. Nousu oli korkeanpaikankammoisen painajainen. Voimakas tuuli heitteli hissiä, ja kahden vuoren välinen osuus, jossa pudotusta laaksoon oli parisataa metriä, oli vähän turhankin jännittävä. Huipulla meillä oli edessä muutaman tunnin kävely hotellille, joka sijaitsi myös vuorilla. Maisemat olivat uskomattoman hienoja. Pilvet kulkivat nopeasti ja aluksi täysin valkoinen maisema yhtäkkiä paljasti valtavia vuoria ihan lähellä pilvien siirtyessä.

Vuorenhuippuhotelli

Tuhansia portaita kiipeäminen on yllättävän raskasta. Samalla kun itse uupuneena pysähtyi pitämään taukoa, ohitse kiiruhti työmiehiä, jotka kantoivat raskaita taakkoja selässään vuorille ja sieltä pois. Näinkin kehittyineinä aikoina on paljon paikkoja, joissa silti käytetään ihmistyövoimaa koneiden sijasta.

Hotellin tarjoamat toppatakit

Yövyimme kaksi yötä vuorihotellissa ja päivisin etsimme uusia reittejä ja maisemia. Viimeisenä päivänä satoi vettä, kun lähdimme laskeutumaan hotellilta alaspäin, tällä kertaa kaapelihissiin toisella puolella vuorta. Suunnitelmana oli vuorilta palattua rentoutua yhdessä Kiinan kuuluisimmassa kuumassa lähteessä, joka oli vuoren juurella. Jäimme bussista pois vain huomataksemme, että kuumat lähteet olivat kiinni koronaviruksen vuoksi. Läheisestä hotellista kuulimme, että ne aukeaisivat iltapäivällä. Oli aamukymmenen, satoi vettä ja istuimme tyhjässä hotelliaulassa miettimässä, mitä tekisimme. Olimme monen päivän kiipeämisen jälkeen väsyneitä ja olimme kaikki odottaneet kuumia lähteitä innolla. Lento Pekingiin lähtisi illalla yhdeksän aikaan lentoasemalta, jonne oli tunnin ajomatka.

Ystävällinen hotellin työntekijä soitti meille bussin ja jäimme kyydistä pienessä kylässä. Satoi vieläkin vettä ja seisoimme katoksen alla keskellä pientä kiinalaista kylää. Mietimme, että voisimme ajaa taksilla läheiseen kaupunkiin, syödä siellä ja kierrellä kauppoja yhdeksän tuntia lennon lähtöön asti. Ei kuulostanut hyvältä. Siinä pohtiessa tien toisella puolella olevasta ravintolasta käveli mies kutsumaan meidät syömään lounasta paikkaan, joka oli hänen perheensä omistama. Ravintola oli tyhjä, eikä näyttänyt houkuttelevalta, mutta menimme silti sisään, koska olimme nälkäsiä. Näimme omistajan vaimon tekevän meille ruokaa keittiön avoimesta oviaukosta. Nainen oli hyvin ystävällinen. Ruoka oli erinomaista! Ajattelin, että olin ollut liian nopeasti tuomitsemassa paikkaa sen ulkonäön perusteella. Myöhemmin kun kulhot olivat tyhjiä, nainen kertoi, että hän voisi antaa meille kyydin läheiseen kaupunkiin, josta voisimme ottaa bussin kuumille lähteille, sillä bussit eivät pysähtyneet tässä kylässä koronan vuoksi. Hän kertoi tuntevansa henkilön, joka työskentelee kuumilla lähteillä ja voisimme saada alennusta. Ja jos myöhemmin palaisimme kylään, voisimme syödä illallista ja hänen poikansa voisi ajaa meidät lentokentälle.

Lounas

Kuulosti ihan liian hyvälle. Ihmettelin kylän ihmisten ystävällisyyttä, jonka tapaista harvoin kokee enää näinä päivinä. Kaikki kävi suunnitellusti ja paremmin, kuin osasimme odottaa aamulla seisoessamme turhautuneena vesisateessa. Kuumat lähteet olivat täydellinen päätös reissulle. Koronan vuoksi (taas) vain kolme allasta oli käytössä, eikä paikassa näkynyt kuin muutama muu vieras meidän lisäksemme. Vesi vaihteli 38 ja 40 asteen välillä ja altaissa oli värillistä ja hajustettua vettä. Suosikkini oli punainen allas, joka tuoksui ruusulle. Siellä oli myös vihreä allas, joka tuoksui vihreälle teelle sekä keltainen allas, joka tuoksui varmaan keltaiselle teelle. Rentouduimme, lähdimme, söimme illallista ystävällisten ihmisten luona, saimme kyydin lentokentälle, emmekä myöhästyneet lennolta. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Auringonnousu vuorilla

Jos ei soita, kangistuu

Ihmiset! Ja muut.

Uskokaa tai älkää, mutta minä olen palannut. Blogiin? Kiinaan? Molempiin!

Kirsikankukkia

En-tiedä -kukkia

Palasin Pekingiin vuosi sitten huhtikuussa ja näköjään blogiin palaaminen vei hieman enemmän aikaa. Olen monesti kuluneen vuoden aikana ajatellut kirjoittamisen aloittamista, mutta toisinaan aloittaminen on hankalaa.

Olen huomannut, että minulla on nykyään monia aikomuksia, joista lopulta ei tule mitään, koska olen nopea vaihtamaan suunnitelmiani. Viime vuonna minulla oli parikin erilaista aikomusta koskien Suomeen palaamista. Ensimmäinen aikomus oli jouluna ja se tavallaan toteutuikin, mutta palasin Pekingiin uutena vuotena. Seuraava aikomus palata oli maaliskuussa, johon asti Kiinan viisumissani oli aikaa, mutta isäntäperheeni ylipuhui minut jäämään kesäkuuhun saakka.

Paluu Suomeen juhannuksena oli seuraava aikomus. Lentoliputkin oli hankittu. Mutta miksi sekin jäi vain aikomukseksi? Koska koronavirusepidemia tuli ja muutti kaikkien suunnitelmat. Kesä Suomessa evättiin ja samalla muutkin suunnitelmani matkustamisesta tänä keväänä. Huomasin, etteivät suunnitelmani pitäneet ja päätin, etten aseta tarkkaa aikaa Suomeen palaamiselle.

Tilapäivitys: toistaiseksi Pekingissä.

Muutaman viikon takainen piknik.

En ole kirjoittanut kolmeen vuoteen kunnolla ja se tuntuu. Luin vanhoja blogitekstejäni ja olin aika varma, etten kykene kirjoittamaan samantasoista tekstiä enää. Voisi luulla, että kehitys tapahtuisi vain ylöspäin, mutta kirjoittamisen kanssa taitaa tapahtua samoin kuin pianonsoitossa; jos ei soita, kangistuu.

Vuoteen on mahtunut paljon. Minua harmittaa kirjoittamisen vähyys, koska en aio kirjoittaa kaikkea tapahtunutta ylös enää tässä vaiheessa. Varsinkaan mitään, mikä liittyy koronavirusseikkailuihin. Tammikuusta asti täällä jatkunut erikoistilanne on uuvuttanut, enkä odota mitään muuta niin paljon kuin elämän palaamista normaaliksi. Tuntuu, etten olisi tänä vuonna puhunut mistään muusta kuin koronaviruksesta, koronaviruksesta, koronaviruksesta, koronaviruksesta.

Tämän päivän sekava blogiteksti voisi olla hyvänä esimerkkinä seuraaville viikoille ja kuukausille. Yritän olla jättämättä kirjoittamista. Tässä on hyvä tilaisuus kehittyä ja jatkaa kertomista siitä, mitä minulle kuuluu.

Ps. Sain eilen kukkia ja suklaakakkua! Syntymäpäivää ei helposti mikään pilaa, ei edes liian voimakas tuuli, joka heitti olohuoneen ikkunan saranoiltaan.

Pysykää terveinä ja pitäkää läheisistä huolta, ihmiset.

Linnunpesässä ja Suomessa

Olen palannut.

Viimeisinä päivinä Pekingissä tuntui siltä, että voisin olla pitempäänkin. Nyt olen haahuillut Suomessa kaksi viikkoa, ja Kiinan-aikani tuntuu kaukaiselta. Näin jälkeenpäin ajatellen seitsemän kuukautta on juuri sopiva aika.

Myönnän, että muutamina loppuviikkoina aloin väsyä ja käydä kärsimättömäksi. Luultavasti se johtui siitä, että tiesin lähdön olevan käsillä. Kiinassa minulla oli tehtävä ja selkeät rutiinit. Suomeen palaaminen stressasi kun ajattelin edessä olevaa työnhakua ja asunnon etsimistä, mutta toisaalta rutiineista irrottautuminen on ollut myös helpottavaa.

Monia asioita on tullut jo ikävä, ja olen huomannut jatkuvasti vertaavani näitä kahta maata keskenään. Miten Suomessa voikin jotkut asiat olla niin epäkäteviä! Ja kalliita! Ja miksi Suomen kiinalaisissa ravintoloissa ei edes tarjota kiinalaista ruokaa?! Saattaa mennä jonkun aikaa, ennen kuin totun taas asumaan täällä.

Ensimmäisinä päivinä hämmästelin ymmärtäessäni, mitä ihmiset puhuvat kadulla. Ihmettelin, missä on vesiautomaatti, ennen kuin tajusin, että Suomessa juodaan vettä hanasta.

Ulkomailla asuminen kasvattaa itsevarmuutta. Kun huomaa pärjäävänsä miljoonakaupungissa ilman, että puhuu edes samaa kieltä ihmisten kanssa, Suomessa asuminen alkaa tuntua leikiltä. Olen eksynyt, saanut ravintolassa eteeni aivan muuta kuin olin tilannut, käynyt pankissa kolmena eri päivänä vain yhden asian vuoksi, ja vain siksi, koska pankkivirkailija ei ymmärtänyt mitä halusin. Olen nähnyt paljon vaivaa yksinkertaisimmankin asian eteen Kiinassa, mutta se on tuntunut enemmänkin seikkailulta. Suomessa kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa ja vaivattomampaa, että tekisi mieli nauraa! Tarvitsee vain laittaa jalkaa toisen eteen ja katsoa mitä tapahtuu.

Haluan vielä viihdyttää teitä kuvilla, joita otin käydessäni toisen au pairin kanssa Pekingin Olympiastadionilla.

Niin, minähän pääsin Pekingin Olympialaisiin, tosin yhdeksän vuotta myöhässä.

Linnunpesä

Stadionin toisessa päässä näkyvästä näytöstä sai katsella Olympialaisten
huippuhetkiä.

Pääsimme kävelemään stadionin katolla.

Olympiarenkaassa.

Tähän muuriin oli kirjoitettu kaikkien mitalistien nimet. Joukosta löytyi
mm. Satu Mäkelä-Nummela kultaisen pisteen vierestä.

 

Kiinasta palaamisesta oli kulunut yksi päivä, kun jo katselin netistä kaikenlaisia vapaaehtoisleirejä ja kielikursseja Japanissa ja Etelä-Koreassa. Vahinko, että olen luvannut jo liian monelle ihmiselle, etten vähään aikaan lähde minnekkään Suomesta.

Heivaan ihmiset! Palaan taas kirjoittamaan seuraavan kerran kun lähden toiselle puolelle maailmaa.

Maailmanvalloitus

Ihmisiin tutustuminen käy luonnollisemmin kuin alussa. Siinä on puolensa: on hienoa tavata uusi persoona, mutta toisaalta aikani täällä alkaa käydä lyhyeksi, ja lyhyeksi voi jäädä uudet ihmissuhteetkin. Tuorein tuttavuuteni on päivän takaa, kun olin lasten kanssa ulkona vesiputouksen luona. Sinne tuli kiinalainen nainen, jonka kanssa yksi hoitolapseni ensin alkoi jutella. Aluksi me vain hymyilimme toisillemme ja sittemmin hän siirsi tuoliaan lähemmäksi ja esitteli itsensä. Hän ei puhunut paljon englantia, enkä minä kiinaa, mutta lapset olivat taitavia tulkkeja. Päätimme vaihtaa numeroita ja tavata uudestaan.

Niin, olen taas täällä. Sananen Pekingin saastuneesta ilmasta: sen haju on erilainen mitä olen Suomessa tai missään muualla haistanut. Saastepilvi ei ole missään mielessä hyvä asia, mutta haistaessani saman hajun ensi kertaa kuukauden jälkeen, se toi vahvasti mieleen vain hyviä muistoja. Kummallisesti tunsin olevani kotona.

Maailmanvalloitukseni sai jatkoa. Listalta yliviivattiin Ranska, tarkemmin Bourg-en-Bresse lähellä Sveitsin rajaa ja Pariisi. (Kävin minä Suomessakin.) Minulla oli mahtava tilaisuus tutustua ranskalaiseen maalaiselämään lyhyen suurkaupunkiloman lisäksi. Vietimme kolme viikkoa Bourg-en-Bressen lähistöllä sijaitsevassa pikkukylässä, jossa Wikipedian mukaan asuu noin 800 ihmistä. Pellon reunassa seisoi vanha kivikirkko, aamiaiseksi syötiin patonkia aprikoosihillon kanssa, ja jokaisella ruualla kokoonnuttiin yhdessä pitkän pöydän ääreen ja syötiin alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Bonjour, merci beaucoup! Keskiviikkoisin käytiin markkinoilla, missä myytiin kaikenlaista kirpputoritavaraa, tuoreita hedelmiä, lihaa, juustoja ja leipää, sekä kanoja, kalkkunoita, jäniksiä ja marsuja.

Maalaiskirkko.

Tällaisia taloja näkyi.

Sain neljän päivän omaa lomaa, ja lähdin Pariisiin. Minua oli etukäteen varoitettu lukemattomia kertoja: "France is land of thieves." Olin erityisen varovainen ja pakkasin repun sisällä olevat tavarat vielä erikseen kangaskasseihin. Pariisin reissun jälkeen en ole pystynyt pitämään puhelinta taskussa ilman, että pitäisin siitä kiinni koko ajan.

Hostelli oli jossain noiden kahden suurimman tornin välissä.

Olin varautunut viettämään aikaa omassa seurassani, ja niin suurimmaksi osaksi teinkin ensimmäisenä päivänä. Aliarvioin kuitenkin nuorisohostellin voiman. Toisen päivän aamuna söin hostellissa aamupalaa itsekseni, kun eräs tyttö istui viereeni. Oli mukavaa saada juttuseuraa, ja syömisen päätteeksi olimme päättäneet lähteä seikkailemaan Pariisin kaduille yhdessä. Kävimme Louvressa, mikä yllättäen oli varsin väsyttävä kokemus molemmille meistä. Museon jälkeen lysähdimme McDonald'sin tuoleille ja vietimme siinä seuraavat kolme tuntia. Samalla taisimme kertoa elämäntarinamme ja tulevaisuudensuunnitelmat. Olo oli miellyttävämpi kuin museossa, jossa tuhansien ihmisten seasta saattoi nähdä vilauksen Mona Lisasta.

Louvren sisäänkäynti.

Tältä näyttää Mona Lisa. Siitä voi olla montaa mieltä, kuinka tarpeellista
tuon postimerkin kokoisen maalauksen näkeminen on. Voihan sillä
nyt ainakin vähän ylpeillä.

Pelkästään museossa käveleminen on kokemus.

On aina hauskaa kun vastaan tulee maalauksia, joista taidehistorian tunnilla
on opiskellut.

Saman päivän iltana tyttö lähti takaisin kotimaahansa, ja olin vähän huolissani seuraavan päivän seurasta, nyt kun olin totutellut siihen mukavaan tunteeseen, ettei tarvinnut olla yksin. Suurimman osan seuraavasta päivästä tutustuinkin Pariisiin yksin ja kuuden aikoihin illalla minulla oli vakaa aikomus palata hostellille ja lepuuttaa kävelystä kipeitä jalkoja, käydä suihkussa tukalan kuuman päivän jälkeen. Suunnitelman toteuttaminen onnistui hyvin, kunnes huoneeseen tuli uusi tyttö, jonka kanssa aloimme jutella. Hän aikoi lähteä katsomaan Eiffel-tornin yövalaistusta juuri tapaamansa pojan kanssa ja pyysi minut mukaan. Samaan aikoihin huoneeseen tuli vielä yksi uusi tyttö lisää, joka sanoi lähtevänsä myös.

Kaikki riippuu näkökulmasta. Kello kuusi voi tuntua hetkeltä ennen nukkumaan menoa, tai hetkeltä, jolloin päivää on jäljellä vielä keskiyöhön asti. Meitä oli neljä: Suomesta, Kolumbiasta, Perusta ja Australiasta. Kävimme syömässä Subwayssa, jonka jälkeen istuimme ruohikolle Eiffel-tornin juureen. Oli viimeinen ilta Pariisissa jokaiselle meistä.

Pariisissa on hyvä olla 18-25 -vuotias Euroopan kansalainen. Sellaiset ihmiset pääsevät lähes kaikkiin kuuluisiin paikkoihin ilmaiseksi, Eiffel-tornia lukuun ottamatta. Loma voi olla hyvinkin halpa. Kävin Louvren lisäksi toisessa kuuluisassa taidemuseossa, Musée d'Orsay'ssa, jossa oli esillä muun muassa impressionismin suurimpia nimiä.

Vincent van Gogh

Musée d'Orsay

Riemukaari, Sacré-Coeur, Sainte-Chapelle, Notre Dame, Champs-Élysées. Paikkoja, joissa kävin. Pariisiin jäi myös paljon sellaista, mitä olisin halunnut nähdä, mutta neljä päivää ei riittänyt siihen.

Sainte-Chapellen lasimaalaukset.

Notre Dame sisältä...

...ja ulkoa.

Portaat Riemukaaren päälle. Kolmas kuva ylhäältä on otettu Riemukaaren
päältä.

Kukaan ei sentään varastanut mitään. Olin liian ovela.

 Au revoir ihmiset ja muut!