Hölynpölyä ja miljoona porrasta

Marraskuu. Kylmyys tuli yhtäkkiä. Muutama viikko sitten soitin videopuhelun kotiväelle ja taisin mainita siinä syksyn värejä katsellessa kännykän näytöltä, että täällä Kiinassakin on nyt viileämpi: vain 20 astetta. Välisäästä ei ehtinyt nauttia kauan. Eilen pyöräilin kuoroharjoituksiin, enkä osannut varautua jäätävään tuuleen, joka puhalsi vastaan. Myöhemmin kotiin palatessa maassa oli huurretta.

Aloitin kuoron! Puolentoista vuoden tauon jälkeen pääsin vihdoin laulamaan. Aiemmin tänä syksynä kävin telttailemassa Pekingin pohjoispuolella vuorilla. Tutustuin leiriytymisalueella venäläiseen naiseen, joka kertoi laulavansa saksalaisessa kuorossa. Koronan vuoksi kuoro oli ollut tauolla kevään, mutta meillä oli mahdollisuus aloittaa kokoontuminen kolme viikkoa sitten.

Kuorotoiminta helpottaa koti-ikävää. Nyt vuoden loppupuolella kuorokansio on täynnä saksalaisia joululauluja. Niitä samoja, joita kotona joulunaikaan lauletaan suomeksi.

Tuleva joulu ei ole ensimmäinen, jonka vietän ulkomailla, mutta ensimmäistä kertaa en pääse viettämään sitä oman perheen kanssa. Viime jouluna olin perheen ja sukulaisten kanssa Kanarialla. Vaikka jouluaatto kului epäjoulumaisesti meressä uidessa ja rannalla uimapuvussa jouluateriaa syödessä, ympärillä oli läheiset ihmiset. Kiina-joulu puitteissaan muistuttaa enemmän tuttua joulua kotona: on joulukuusi, joululaulut, kylmää ja pimeää ulkona ja jouluateria nautitaan ihan vaatteet päällä. Mutta ne ihmiset, joiden kanssa tahtoisi sitä juhlaa viettää, ovat kaukana Suomessa. Kaikki on kummallista tänä vuonna.

Tutustutin kiinalaista kaveriani suomalaisen joulun perinteisiin. Pikkujouluviikonloppuna meillä oli Ikean glögiä, pipareita muistuttavia keksejä, omenoita, appelsiineja, yksi kissa ja Jouluradio.fi. Viime aikoina meillä on ollut tapana kääntää suomalaisia ja kiinalaisia runoja tai laulunsanoja englanniksi ja jakaa niitä toisillemme. Radiosta kuului Sylvian joululaulu ja kun kerroin sanojen merkityksestä, huomasin, miten hyvin ne sopivat tähän tilanteeseen.

Tiedättekö, mikä on hyvä keino saada inspiraatiota piirtää ja maalata? Varsinkin, kun moneen kuukauteen on tuskin jaksanut tarttua kynään ja piirtää yhtä viivaa. Vastaus: näyttely!

Ottakaa nyt mukava asento ja teekuppi tai kahvia suun ulottuville. Tarina menee näin: Olipa kerran minä. Minulla oli yksi kiinalainen taidekaveri, jonka kanssa me satunnaisesti menimme jonnekin muualle piirtämään kodin sijasta. Eräänä viikonloppuna päädyimme hutongin laidalla olevaan kahvilaan, jossa oli kaksi kerrosta, kattoterassi, mosaiikkipäällysteisiä pöytiä, yksi huone ilman ikkunoita ja yksi huone ihanilla isoilla ikkuinoilla, jotka päästävät juuri sopivasti valoa sisään. Siellä oli myös hyvää kahvia, vaikka en juo kahvia. Tykästyin siihen paikkaan niin paljon, että menin sinne välillä yksinkin piirtämään. Kerran piirsin kuvan kahvilasta ja julkaisin sen Instagramissa. Muutamaa päivää myöhemmin sain yllättävän viestin: kahvilan omistaja oli nähnyt piirustukseni ja tykkäsi siitä ja tiedusteli, haluaisinko pitää näyttelyn kahvilassa. Jo vain! Tuosta päivästä lähtien olen ollut samaan aikaan innostunut, stressaantunut ja erittäin työteliäs. Sain yhtäkkiä motivaatiota piirtää aina kun minulla on vapaata aikaa. Tuntuu hyvältä. Suunnittelin julisteen ja kirjoitin filosofista hölynpölyä näyttelyn esittelyyn. Kävin katsomassa taulunkehyksiä ja piirrän huimaa vauhtia uusia kuvia, jotka ovat pölyttyneet mielessäni kuukausia. Sen pituinen se.

Tarina ei oikeasti pääty tähän. Näyttelyn avajaiset on 13. marraskuuta ja olette kaikki tervetulleita olemaan hengessä mukana. Jatkoa seuraa.

Camera Stylo -kahvila, jossa pidän
näyttelyn

Minun piti jo kauan sitten kertoa hienosta vaellusreissusta, joka tapahtui syyskuussa. Suomalainen, malesialainen ja korealainen menivät vaeltamaan Keltaisille vuorille. Niille vuorille, joita vuosisatojen ajan on kuvattu perinteisessä kiinalaisessa taiteessa. Pystysuoria kallioita, kiehkuraista sumua ja käppyräisiä mäntyjä. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta ajattelin sen olevan jotain samanlaista, kuin suomalainen käsitys vaelluksesta. Unohdin, että olen Kiinassa ja täällä asiat ovat toisin. "Vaellusreitit" vuorilla olivat portaita, portaita, portaita. Lisää portaita, tietysti! Kuinka muuten lähes pystysuorilla kallioilla pääsisi eteenpäin ilman kiipeilyvälineitä? Kuinka muuten rouva Wang Shanghaista pääsisi kiipeämään korkokengissä ylös näkemään niitä kuuluisia maisemia? Tositarina, vaikka kyseisen naisen nimi ei ehkä ollut Wang. (Wang on Virtasen tai Korhosen kiinalainen vastine, toim. huom.)

Neljän päivän reissu. Matkustimme ensin luotijunalla Pekingistä Huangshaniin noin 1300km. Kävimme Hongcunin muinaisessa kylässä, jossa yövyimme ensimmäisen yön. 

Hongcun

Söimme näitä. Mitä lie.

Aamulla kuuden aikaan

Kylän keskellä olevassa altaassa peseytyy
yhtä lailla vihannekset...

...kuin myös pyykit.

Toisena aamuna ajoimme taksilla tunnin matkan vuorten juurelle, mistä lähti kaapelihissi vuoren huipulle. Nousu oli korkeanpaikankammoisen painajainen. Voimakas tuuli heitteli hissiä, ja kahden vuoren välinen osuus, jossa pudotusta laaksoon oli parisataa metriä, oli vähän turhankin jännittävä. Huipulla meillä oli edessä muutaman tunnin kävely hotellille, joka sijaitsi myös vuorilla. Maisemat olivat uskomattoman hienoja. Pilvet kulkivat nopeasti ja aluksi täysin valkoinen maisema yhtäkkiä paljasti valtavia vuoria ihan lähellä pilvien siirtyessä.

Vuorenhuippuhotelli

Tuhansia portaita kiipeäminen on yllättävän raskasta. Samalla kun itse uupuneena pysähtyi pitämään taukoa, ohitse kiiruhti työmiehiä, jotka kantoivat raskaita taakkoja selässään vuorille ja sieltä pois. Näinkin kehittyineinä aikoina on paljon paikkoja, joissa silti käytetään ihmistyövoimaa koneiden sijasta.

Hotellin tarjoamat toppatakit

Yövyimme kaksi yötä vuorihotellissa ja päivisin etsimme uusia reittejä ja maisemia. Viimeisenä päivänä satoi vettä, kun lähdimme laskeutumaan hotellilta alaspäin, tällä kertaa kaapelihissiin toisella puolella vuorta. Suunnitelmana oli vuorilta palattua rentoutua yhdessä Kiinan kuuluisimmassa kuumassa lähteessä, joka oli vuoren juurella. Jäimme bussista pois vain huomataksemme, että kuumat lähteet olivat kiinni koronaviruksen vuoksi. Läheisestä hotellista kuulimme, että ne aukeaisivat iltapäivällä. Oli aamukymmenen, satoi vettä ja istuimme tyhjässä hotelliaulassa miettimässä, mitä tekisimme. Olimme monen päivän kiipeämisen jälkeen väsyneitä ja olimme kaikki odottaneet kuumia lähteitä innolla. Lento Pekingiin lähtisi illalla yhdeksän aikaan lentoasemalta, jonne oli tunnin ajomatka.

Ystävällinen hotellin työntekijä soitti meille bussin ja jäimme kyydistä pienessä kylässä. Satoi vieläkin vettä ja seisoimme katoksen alla keskellä pientä kiinalaista kylää. Mietimme, että voisimme ajaa taksilla läheiseen kaupunkiin, syödä siellä ja kierrellä kauppoja yhdeksän tuntia lennon lähtöön asti. Ei kuulostanut hyvältä. Siinä pohtiessa tien toisella puolella olevasta ravintolasta käveli mies kutsumaan meidät syömään lounasta paikkaan, joka oli hänen perheensä omistama. Ravintola oli tyhjä, eikä näyttänyt houkuttelevalta, mutta menimme silti sisään, koska olimme nälkäsiä. Näimme omistajan vaimon tekevän meille ruokaa keittiön avoimesta oviaukosta. Nainen oli hyvin ystävällinen. Ruoka oli erinomaista! Ajattelin, että olin ollut liian nopeasti tuomitsemassa paikkaa sen ulkonäön perusteella. Myöhemmin kun kulhot olivat tyhjiä, nainen kertoi, että hän voisi antaa meille kyydin läheiseen kaupunkiin, josta voisimme ottaa bussin kuumille lähteille, sillä bussit eivät pysähtyneet tässä kylässä koronan vuoksi. Hän kertoi tuntevansa henkilön, joka työskentelee kuumilla lähteillä ja voisimme saada alennusta. Ja jos myöhemmin palaisimme kylään, voisimme syödä illallista ja hänen poikansa voisi ajaa meidät lentokentälle.

Lounas

Kuulosti ihan liian hyvälle. Ihmettelin kylän ihmisten ystävällisyyttä, jonka tapaista harvoin kokee enää näinä päivinä. Kaikki kävi suunnitellusti ja paremmin, kuin osasimme odottaa aamulla seisoessamme turhautuneena vesisateessa. Kuumat lähteet olivat täydellinen päätös reissulle. Koronan vuoksi (taas) vain kolme allasta oli käytössä, eikä paikassa näkynyt kuin muutama muu vieras meidän lisäksemme. Vesi vaihteli 38 ja 40 asteen välillä ja altaissa oli värillistä ja hajustettua vettä. Suosikkini oli punainen allas, joka tuoksui ruusulle. Siellä oli myös vihreä allas, joka tuoksui vihreälle teelle sekä keltainen allas, joka tuoksui varmaan keltaiselle teelle. Rentouduimme, lähdimme, söimme illallista ystävällisten ihmisten luona, saimme kyydin lentokentälle, emmekä myöhästyneet lennolta. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Auringonnousu vuorilla